Juho Kautto

7.4.2011

Mitä vaaleissa ratkaistaan?

Huhtikuun 17. ratkaistaan, menemmekö kohti varallisuuden sanelemaa luokkayhteiskuntaa, vai haluammeko säilyttää hyvinvointivaltiomme, jossa kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet elämässä selviämiseen. Mikäli päädymme hyvinvointivaltiomme puolustamiseen, ratkaisemme myös sen, kuinka se rahoitetaan.

Tuloeromme ovat räjähtäneet kasvuun viimeisten hallitusten veroratkaisujen myötä. Meillä on kasvava työelämästä syrjäytyneiden joukko ja toisaalta ryhmä, joka uupuu työelämän paineiden alle. Eläkeläiset ajautuvat köyhyyteen. Lapsiperheemme kampailevat toimeentulon ja riittämättömän ajankäytön kanssa.  Julkinen terveydenhuoltomme on rapistumassa ja vanhustenhoitoomme ei riitä resursseja. 700 000 ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella. Tämä joukko koostuu eläkeläisistä, työttömistä, pätkätyöläisistä, pienyrittäjistä ja näiden lapsista. Kaikki tämä tapahtuu Suomessa, joka julistaa olevansa hyvinvointivaltio.

Suomi jakaantuu myös alueellisesti. Ihmisten jokapäiväiset palvelut keskittyvät suuriin kasvukeskuksiin. Maakuntien kehittämisen kannalta olennaiset tie- ja rataverkostot ovat jääneet unholaan. Eriarvoistuminen myös maakuntien sisällä on jatkanut kasvuaan. Koulut ja terveyspalvelut ovat kohtuuttomien matkojen päässä. Emme voi enää puhua sivistysvaltiosta, joka pitää huolta kansalaisistaan asuinpaikasta riippumatta.

Edellä mainitut asiat ovat puhtaasti poliittisia päätöksiä. Meidän on päätettävä, annammeko tämän eriarvoistumisen politiikan jatkua, vai haluammeko sille vaihtoehtoja. Rahaa epäkohtien korjaamiseen riittää. Tämä vaatii veropohjan laajentamista ja sen kohdistumista enemmän pääoman puolelle. Sieltä on otettava, mistä on varaa. Pienituloisten verotusta ei voi enää kasvattaa.

Suomessa valta on kansalla. Valtaa käytetään vaaleissa äänestämällä sen politiikan puolesta, joka tuntuu omalta. Vaalipäivänä meillä kaikilla on varallisuuteen riippumatta käytössä yksi ääni. Sitä ainutkertaista ääntä ei kannata jättää käyttämättä.

6.3.2011

Suomi elää metsästä – varsinkin Keski-Suomi

Metsäteollisuus työllistää suoraan ja välillisesti 200 000 suomalaista. Kerrannaisvaikutusten kautta metsäteollisuuden taloudellisen jalanjäljen piirissä on jopa 500 000 ihmistä. Metsäteollisuuden rahavirroista maksetaan julkiselle sektorille veroja noin 2 miljardia vuodessa.

Keskikokoisen massaa, paperia ja sahatavaraa tuottavan tehdaskokonaisuuden taloudellinen jalanjälki on noin 700 miljoonaa euroa. Tästä jää 2/3 tehdaskokonaisuuden sijaintimaakuntaan. Keski-Suomessa on paljon vahvoja metsäteollisuusyrityksiä ja näiden vaikutus koko maakunnan hyvinvointiin on aivan keskeinen.

Metsäteollisuuden selviäminen tulevaisuuden haasteista on myös poliittisten päättäjien käsissä. Keskeistä on puun turvattu saanti. Metsänomistajia on kannustettava ja toisaalta vaadittava aktiiviseen metsänhoitoon. Puun energiakäytön tukeminen ei saa myöskään vääristää kilpailua puumarkkinoilla. Ensisijaista on puun jalostaminen mahdollisimman pitkälle, sitten vasta sen poltto.

Keskeistä on myös tie- ja rataverkostojen ylläpito. Suomen metsäteollisuus on kaukana päämarkkina-alueistaan ja Suomen sisäinen logistiikka on oltava nopeaa ja joustavaa.  Tieverkoston ylläpitoon kuuluu keskeisenä osana myös yksityisteiden ylläpito ja tämä vaatii osaltaan valtion panostusta.

Perinteisen metsäteollisuuden rinnalle on kehiteltävä uusia tuotealueita mittavalla tuotekehityksellä. Biojalostamoja jo suunnitellaan, mutta puun käyttömahdollisuudet muun muassa rakennusteollisuudessa ovat mittaamattomat. Tällä hetkellä puutuoteteollisuus työllistää suoraan 30 000 ihmistä mutta tätä on mahdollisuus huomattavasti kasvattaa. Tämä edellyttää puun suosimista julkisissa rakennushankkeissa sekä kuntien toimintaa omalla kaavoituspolitiikallaan.

Puurakentamista tulisi suosia myös sen ympäristöystävällisyyden takia. Puu rakennusaineena sitoo tehokkaasti hiilidioksidia. Yksistään 10 prosentin puurakentamisen lisäys Euroopassa vastaisi 25 prosenttia Kioton sopimuksen vaatimista päästövähennyksistä.

Edellä mainitut toimenpiteet ovat vain osa siitä, mitä päättäjät voivat tehdä tämän teollisuuden haaran hyväksi. Suomi elää edelleen vahvasti vientiteollisuudesta ja sen säilyminen ja kehittyminen Suomessa on kaikkien yhteinen etu. Toivottavasti näemme tämän metsän puilta.

Juho Kautto

Palkkasihteeri

Paperiliitto

Kansanedustajaehdokas (Vas.)

15.2.2011

Mielenterveyspotilaat kuolevat nuorempina

”Mielenterveysbarometri 2010” mukaan joka neljäs mielenterveyspotilas tai – kuntoutuja kokee, ettei saa apua fyysisiin vaivoihinsa. Hoitohenkilökunnan näkemykset asiasta ovat samansuuntaiset.

Mielenterveyspotilaiden elinikä on miehillä 20 vuotta ja naisilla 10 vuotta alhaisempi kuin muulla väestöllä. Osittain tämä selittyy sillä, etteivät he sairautensa vuoksi jaksa harrastaa liikuntaa tai syövät epäterveellisemmin ja tupakoivat enemmän kuin muu väestö.  Osasyy on myös sillä, ettei hoitohenkilökunta osaa ottaa heidän fyysisiä sairauksiaan tosissaan vaan nämä menevät usein mielenterveysongelmien piikkiin.

Itseäni tällaiset tutkimustulokset hätkähdyttävät vaikkei täysin yllätä. Hoitohenkilökunnan on varmasti mielenterveyshäiriöisten kohdalla ongelmallista selvittää, onko vaiva fyysistä vai henkisistä ongelmista johtuvaa. Tämä ei saa silti olla perustelu sille, että vaivat jäisivät tutkimatta ja hoitamatta. Päinvastoin näiden tutkimustulosten tulisi aiheuttaa sen, että hoitohenkilökunnan koulutusta mielenterveyshäiriöisten kohtaamiseen lisätään jotta heidän tarvitsema apu myös fyysisten sairauksien sattuessa voidaan turvata.

Valtaosa suomalaisista pitää mielenterveysongelmaisten hyvää hoitoa tärkeänä asiana. Tämän eteen ollaan valmiita vaikka veronkorotuksiin, mikäli se sitä edellyttää. Mielenterveyden häiriöistä kärsivien oikeuksiin kuuluu myös tasavertaiset hoidot fyysisen sairauden kohdatessa. Tämän korjaaminen vaatii varmasti hoitohenkilökunnan tietoisuuden lisäämistä mutta myös heidän asenteiden parantumista mielenterveysongelmaisten vaivoihin. Yhtälailla kuten me kaikki tarvitsemme asennemuutosta, tätä aina kasvavaa ihmisjoukkoa kohtaan.

Vaalikiertueen avaustunnelmia 4.2

Vaalikiertueeni virallinen loppukiri aloitettiin 4.2 toiminnallisella perjantailla. Olin tukiryhmäni kanssa aamusta torilla makkaran paistossa ja kahvittelemassa ihmisten kanssa. Väkeä kävi tasaisena virtana ja keskustelussa alkaa selvästi näkyä jo eduskuntavaalien läheisyys.

Torilta kiirehdin SAK:n varapuheenjohtaja Matti Huutolan, Paperiliiton sihteeri Sauli Kovasen, Puu- ja erityisalojen aluetoimitsija Juha Lyytisen sekä SAK:n paikallisjärjestön puheenjohtaja Mirja Minkkisen kanssa Suolahteen Finnforestin tehdasvierailulle. Tehdaskäynti oli todella onnistunut ja saimme nähdä ja kuulla suoraan tehtaan johdolta näkemyksiä. Tehtaan toiminta on todella kasvanut valtaisasti niistä ajoista, jolloin itse siellä olin töissä reilut 20 vuotta sitten. Myös ammattiosaston toiminta vaikutti todella ammattimaiselta ja heille mitä suurimmat kiitokset vierailun järjestämisestä.

Äänekosken paperitehtaalla myös vierailimme ja saimme esitelmän Äänekosken tehtaiden näkymistä. Samoin paikallinen ammattiosaston porukka kierrätti meitä tehtaalla ja saimme nähdä uuden arkkisalin nousemisen. Investoinnit ovat aina tervetulleita näinä aikoina. Ikävä vain, että nämä paperitehtaan investoinnit johtivat ihmisten irtisanomisiin. Tämä on hyvin valitettavaa ja tuomittavaakin, sillä Äänekoskella on asiat hoidettu perinteisesti toisin keinoin.

Vaalikampanjan ilta päätettiin ”Juhon aika” iltamilla, jonka oli järjestänyt mahtavan energinen tukiryhmäni. Iltamissa oli väkeä todella runsaasti ja esityksiä oli eläkeläisryhmän itämaisesta tanssista aina taikuri Joren ihmeelliseen maailmaan asti. Puheita pitivät Huutola, Kovanen sekä ex- kansanedustaja Pekka Leppänen. Myös Oulun paperiliittolaiset toverit toivat tervehdyksensä iltaan josta olin hyvin otettu. Toki itsekin kerroin vaaliteesini illan aikana.

Sydämelliset kiitokset kaikille jotka päivän mahdollistivat. Oli todella hienoa huomata, kuinka moni on takanani ja valmis töitä tekemään yhteisen asian puolesta. Tästä on hyvä jatkaa kiertueen merkeissä joka päättyy 17.4 menestyksekkäisiin eduskuntavaaleihin.

24.1.2011

Kokoomuksen työreformista.

Opetusministeri Henna Virkkunen esitteli Kokoomuksen työelämätavoitteita. Eläkeiän nosto oli edelleen esillä, mutta työelämän joustotavoitteena oli työehtosopimusten siirtäminen paikallisesti solmittaviksi. Työntekijä saisi Kokoomuksen mallissa päättää, ottaako paikallisen vai valtakunnallisesti sovitun työehtosopimuksen. Tämä saattaa kuulostaa jopa valinnanvapaudelta, mutta olisi tosiasiassa hyvin kohtalokasta suurelle osaa työntekijöitä.

Suomessa on yleissitova työehtosopimusjärjestelmä jonka kautta on sovittu noin 90 prosentille työntekijöistä minimityöehdot. Mikään ei estä sopimasta työntekijöiden kannalta asioista paremmin. Näin monessa työpaikassa on onneksi tehtykin aidossa paikallisen sopimisen hengessä.

Kokoomuksen esittämässä mallissa työntekijä siis voisi viime kädessä valita myös alan yleissitovan työehtosopimuksen, mikäli paikallinen työehtosopimus olisi tätä heikompi.  Uskooko Virkkunen ja Kokoomus todellakin, että työntekijälle valinta on aito? Mikä on työntekijän asema, tai tuleeko hän yleensä palkatuksi mikäli hän ei tyytyisi yrityskohtaiseen heikompaan sopimukseen? Kuinka turvaisimme työntekijöiden tasapuolisen kohtelun työnantajan vähentäessä työvoimaansa?

Kokoomuksen esittämässä mallissa saattaisivat suurien ja menestyvien työpaikkojen järjestäytyneet työntekijät selvitäkin. Näissä työpaikoissa työntekijöiden voima riittäisi kohtuullisten työehtojen saamiseen. Ammattiyhdistystoiminta on kuitenkin myös solidaarista, missä tulee tuntea vastuu heikommistakin. Tämän solidaarisuuden rippeetkin häviäisivät paikallisten työehtosopimusten yleistyessä.

Suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän tavoitteena on ollut turvata tasavertaiset asemat työmarkkinaosapuolten kesken. Tavoitteena on myös ollut se, ettei yksittäinen työntekijä joudu painostuksen kohteeksi työehdoistaan. Työelämän tasavertaisuus on vielä kaukainen haave, mutta Kokoomuksen työelämätavoitteet vievät ne tavoittamattomiin.  Työntekijöiden asema olisi todellakin pelkkien markkinavoimien käsissä ja tämä käsi ei tunnetusti säästele.

Kaikesta huolimatta tämä oli reilu avaus Kokoomukselta. Pitäähän työntekijöiden tietää mitä työväenpuolueiksi julistautuneet tavoittelevat. Siitä heille tunnustus.

14.1.2011

Omaishoitoon on panostettava

Suomessa on vuonna 2030 sataa työssäkäyvää kohden 73 huollettavaa. Väestön ikääntyminen ja palveluiden tuottaminen tälle ikäpolvelle tulee olemaan iso haaste. Eräs keino tähän on omaishoitoon panostaminen.

Omaishoitojärjestelmän taloudellisen tuen piirissä on noin 30 000 hoitajaa. Heidän tukensa ovat alimmillaan ainoastaan noin 350 euroa kuukaudessa. Arvioiden mukaan omaishoitajien tekemän työn ansiosta on vältytty noin 12 000 hoidettavan laitospaikalta. Varovaisestikin voidaan puhua satojen miljoonien, jopa miljardien säästöistä yhteiskunnalle. Omaishoidon tukeen käytetty raha tulee näin monin kerroin takaisin.

Valtion tulee ottaa se vastuu omaishoitojärjestelmästä, mikä sille kuuluu. Omaishoidon taloudellinen vastuu on siirrettävä kunnilta valtiolle, jotta kansalaisille voidaan turvata perustuslaillinen tasa-arvo asuinkunnasta riippumatta. Omaishoidon avulla säästettyjä varoja voidaan hyvin käyttää korvausten tason nostamiseksi nykyisestä.

Työlainsäädäntömme ei tunne työntekijöiden subjektiivista oikeutta jäädä hoitamaan vakavasti sairaana olevaa läheistään pidemmäksi aikaa. Tämä oikeus perustuu työnantajan viimekätiseen suostumukseen, eikä vastaa tätä päivää. Omaishoidosta onkin tehtävä työntekijälle muihin perhevapaisiin rinnastettava oikeus, jossa työntekijälle turvataan pidempi määräaikainen työstä poissaolo läheisensä hoitamiseksi. Läheisiksi tulee omaishoidossa työlainsäädännön kautta laskea myös työntekijöiden omat vanhemmat.

Työntekijöiden oikeus jäädä määräajaksi omaishoitovapaalle on paitsi inhimillistä sekä hoitajalle että hoidettavalle, myös kansantaloudellisesti ja työllisyysmielessä järkevää. Tällä parannetaan jaksamista työelämän kriittisinä aikoina ja pidennetään tätä kautta työuria. Monet perheet ovat todella ahtaalla käydessään töissä ja yrittäessään hoitaa läheistään. Pahimmassa tapauksessa työntekijä on jopa pakotettu irtisanoutumaan työstään, mikä on täysin kohtuutonta ja usein yhteiskunnalle kallis ratkaisu.

Omaishoito on inhimillinen tapa hoitaa läheisiämme ja sen lisääminen on tulevaisuudessa kansantalouden kannalta välttämätöntä. Omaishoitajat tekevät työtään rakkaudesta läheistään kohtaan, mutta tämä ei saa viedä heitä kohtuuttomiin taloudellisiin vaikeuksiin. Omaishoidon kehittämisellä ei pidä korvata panostusta julkiseen terveydenhuoltoon mutta sen avulla voidaan helpottaa sen ylikuormittumista.